Urheilijalla oli ennen helpompaa keskittyä urheiluun. Nykyään tuntuu, että perusasiat ovat unohtuneet.
Aikaisemmassa työpaikassani Puolustusvoimien Urheilukoululla minulla oli tapana pitää kotituville varusmiehille ns. loppupuhuttelu, missä pyrin antamaan enemmän tai vähemmän arvokkaita ohjeita jatkoa ajatellen. Moni urheilija, joka on minun aikanani Hennalassa palvellut, on kuullut varmasti minun sanoneen, että nuori mies on nyt siinä iässä, että luontainen fyysinen kehitys lyö käsijarrun päälle ja jatkossa kehitys tapahtuu vain onnistuneen harjoittelun ja valmennuksen kautta. Varusmiesikään asti urheilija on pääsääntöisesti kehittynyt valmennuksesta huolimatta. Pojat saattavat vielä armeija vuotenaan kasvaa pituutta ja voimistuvat luontaisesti, mutta kotiutuessaan (pääsääntöisesti 20-vuotiaana) on edessä se tilanne, että kehitystä ei enää tule ilmaiseksi. Välttämättä ei riitä edes se, että olisi maailman paras valmentaja pitämässä harjoituksia ja tekemässä ohjelmia, vaan urheilijan itse pitää olla myös oppinut harjoittelemaan oikein sekä käyttämään aikansa oikein. Seppo Haavisto sanoi aikanaan, että lahjakkaasta urheilijasta voi tulla kansallisen tason menestyjä valmennuksesta huolimatta. Antti Mero viimeisimmässä HUU:ssa viittasi samaan asiaan, että valmentaja voi olla sokea omalle valmennukselleen etenkin nopeuskestävyyslajeissa, koska nuori urheilija kehittyy nopeudessa siitä huolimatta, vaikka ei harjoiteltaisi oikein. Yleensä pituuskasvu on jo pysähtynyt ennen armeija ikää ja on täysin normaalia, että 18-22-vuotiaana urheilijalla tulee jossain vaiheessa vuosia jatkuneen kehityksen jälkeen tasaisempi tai taantuma vuosi, jos seuraavat 2 kohtaa eivät ole kunnossa.
Urheilijan ajankäyttö pitäisi olla tehty mahdollisimman helpoksi. Kaksi asiaa, mitkä kumpikin voisi numeroida ykköseksi.
1. Kun harjoitellaan, on keskittyminen treenissä ja unohdetaan ympäriltä kaikki turha epäolennainen. Treeneissä tehdään oikeita asioita, oikealla rytmityksellä eli toisinsanoen valmennuksen pitää olla kunnossa.
2.. Harjoitusten jälkeen keskitytään palautumaan harjoittelusta. Nautitaan oikeanlaista ravintoa riittävän usein, huolletaan lihaksia ja levätään tarpeeksi ja keskitytään seuraavaan harjoitukseen.
Jos armeija vuosi menee pipariksi ja kehitystä ei tule edes urheilujoukoissa, niin oman käsitykseni mukaan lähes 100% valmentajista syyttää järjestelmää ja mielipide on se, että urheilukoulussa ei voi harjoitella. Minä olen sitä mieltä, että urheilukoulussa voi harjoitella ja voi kehittyä, jos valmentajalla on riittävä ammattitaito ja osaa suhteuttaa harjoittelun osaksi armeijaa ja urheilijalla on riittävä ammattitaito urheilijana ja hän osaa käyttää kaiken harjoittelusta ulkopuolisen ajan oikealla tavalla palautuakseen.
Kun valmennus on kunnossa ja vaikka ei olisikaan ihan maailman paras valmentaja, niin tuo jälkimmäinen kohta on niin tärkeä kehittymisen kannalta, että jos se ei ole kunnossa niin kehitystä ei tule. Valmentaja luo järkevän rytmityksen harjoittelulle ja mitä kokonaisvaltaisempaa harjoittelu on, niin sitä isompi vaikutus on valmentajan ohjeilla urheilijan sen hetkisessä elämässä. Urheilijan tehtävänä on oppia kuluttamaan harjoittelun ulkopuolinen aika mahdollisimman optimaalisesti ja tehokkaasti palautuakseen harjoittelusta. Entisen SUL:n 400m:n lajivalmentajan Heikki Lehden ohje pätää tässä suhteessa erittäin hyvin; "Harjoittelussa tehdään vaikutus ja levossa kehitys".
Tämä asia oli tapetilla edellisellä Teneriffan leirillä valmennettavieni kanssa ensimmäistä kertaa ja toivottavasti viimeistä kertaa. Monen urheilijan tulisi varmasti tarkastella tekemisiään verrattuna omiin tavoitteisiinsa urheilussa. Jos minulta kysyttäisiin, että ketkä urheilijat hoitavat tuon kakkoskohdan kunnolla, niin näin suoralta kädeltä osaisin nimetä varmuudella pari urheilijaa (jotka tunnen henkilökohtaisesti). Tämä on ehkä 1% siitä, mitä tunnen tai tiedän yleisurheilijoita.
